Seiväshyppyä ja jalkapalloa

Kevättalvella 1964 tamperelainen jääkiekkoilu vietti suurta juhla. Tamperelaiset joukkueet
ottivat kaikki mitalit jääkiekon SM-sarjassa. Mestaruuden voitti Tappara, joka kukisti
uusintaottelussa KooVeen (TK-V) 5-3. Ilves sijoittui pronssille huonomman maalieronsa
johdosta. Hakametsä-nimisellä esikaupunkialueella kaivinkoneet jyrräsivät
suurta kuoppaa, johon alkoi nousta Suomen ensimmäinen jäähalli.

Koivistonkylässä asuvassa Helmisen perheessä odotuksen jännitys purkautui maaliskuun
11. päivänä, kun perheeseen syntyi poika. Hän sai kasteessa nimen Raimo Ilmari. Siitä
kavereiden kesken vuosien mittaan muotoutui Raipe, jonka koko kansa tuntisi
muutamaa vuosikymmentä myöhemmin.

Alle kouluikäiset nassikat pyörivät pitkin pihoja päivät ja illat. Viihdetarjontaa ei ollut samaan
tapaan kuin nykyisin. Aika meni telmiessä, pelaillessa ja leikeissä.

Kuin sattuman oikusta Helmisten kotitalon vieressä oli kenttä, joka talvisin jäädytettiin.
1960-luvun viimeisenä vuonna kentällä nähtiin Raipe ensimmäistä kertaa luistimet jalassa.

– Ne olivat isot ja korkeateräiset hokkarit, jotka oli hankittu käytettynä. Kun sitten mentiin
mustaa miestä tai jotain muuta leikkiä, niin juoksin pelkillä luistimen kengillä enkä
käyttänyt teriä ollenkaan. Nopeasti piti päästä, mutta ei osannut vielä luistella.
Nykyäänhän lapset saavat ensimmäiset luistimensa jo parivuotiaina.

Pojat kasvoivat ja urheiluharrastus oli kovaa. Talvet pelattiin jääkiekkoa pihoissa tai kentällä.
Kesät kuluivat jalkapallon ja yleisurheilun parissa. Jossain vaiheessa Nirvan mäessä
oli mahtava minisuksirinne, jota pojat vilistivät alas.

– Seiväshyppy oli yksi päälaji. Pyykkiseipäällä hypättiin ja kun korkeudet alkoivat kasvaa,
kannettiin vinteistä ja varastoista vanhoja patjoja alastulon pehmikkeeksi.

Vaikka jalkapalloakin pelattiin ihan seuratasolla, niin jääkiekko oli ylitse muiden. Raipe liittyi
KooVeen E-juniorijoukkueeseen, mutta kun seuraavana vuonna perustettiin vielä
nuoremmat eli F-juniorit, pääsi Raipe ikänsä puolesta vielä sinnekin pelaamaan.

– Koivistonkylässä oli silloin nuorimmilla junnuilla vain KooVeellä joukkue. Rantaperkiössä ja
Viinikassa oli Ilvekselläkin, mutta niihin oli taas matkaa. Kolmisen vuotta pelasin
KooVeessa ja sitten D-juniorina siirryin Ilvekseen.

KooVeen vuosinaan Raipe pääsi pelaamaan ensimmäistä kertaa Suomen mestaruudesta,
kun KooVeen E-juniorit olivat SM-lopputurnauksessa Turussa. Tuloksena oli viides sija.

Koulukin piti aloittaa vuonna 1971. Onneksi koulu oli aika lähellä – vain
muutaman sadan metrin päässä.

– Kyllähän siellä sitkeästi käytiin, mutta olin vähän sellainen haaveilija ja uneksija.
Ajattelin kaiken maailman asioita ja katselin ikkunasta ulos tunneilla.
No, liikuntatunneilla sentään löytyi vähän virtaa.

<<< Takaisin seuroihin