Kova tahto tekee huippupelaajan

Millaisilla ominaisuuksilla tullaan hyväksi jääkiekkoilijaksi? Täytyykö olla ehdottomasti nopeat
lihassolut? Eikö alle 180-senttisestä enää ole huippupelaajaksi? Miksi toisen kehitystä
hidastavat loukkaantumiset? Miksi lupaavan B-junnun fyysinen kehitys polkee paikallaan?
Raimo Helminen ja hänen valmentajaserkkunsa Jarmo ”Immu” Jamalainen pohtivat
näitä peruskysymyksiä. Tärkein tekijä ei heidän mielestään kuitenkaan löydy fysiikasta
tai kropasta, vaan päästä. Oma tahto on ratkaisevassa asemassa.

Raipe ja Immu huomauttavat heti kärkeen, että ei iso koko ole nykyjääkiekkoilijalle mikään
perusedellytys. Päinvastoin - suunta NHL:ssakin on muuttunut 10-15 vuoden takaisista ajoista.
– Sinne on tullut paljon uusia huippujätkiä, jotka ovat 180 sentin paikkeilla. Pienempikin voi
olla hyvä ja parempi kuin isompi. Enää ei prototyyppinä vannota Eric Lindrosin
nimeen, muistuttaa Raipe.

Immu huomauttaa, että totta kai joukkueiden keskipituudet ovat vuosien varrella
kasvaneet, koska koko väestönkin keskipituus on kasvanut.
– Minä kuuluin aikanani joukkueen suurimpiin pelaajiin, mutta en kuuluisi enää.
Kiekkoilijoiden keskipituus on 20 vuodessa noussut tuollaiset viitisen senttiä.

Raipe ottaa esimerkiksi Saku Koivun.
– Sakussa näkyy loistavasti valtava halu pelata hyvin ja olla hyvä. Saku pystyykin
kompensoimaan kokoaan paljon muilla ominaisuuksilla ja tahdolla. Pelkällä kovalla
tahdolla mennään usein pidemmälle kuin pelkillä ihanteellisilla fyysisillä ominaisuuksilla.
Suurella tahdolla ei tietenkään tarkoiteta sitä, että pitää löytää kavereita, jotka menevät
paljain käsin tiiliseinän läpi. Kyllähän taito-ominaisuuksien täytyy mukana olla.

Kun Immu ja Raipe seuraavat uutta pelaajaa, he kiinnittävät ensimmäisenä huomionsa
luisteluun ja mailankäsittelyyn. – Luonnollisesti näin, koska ne pystyt näkemään heti
ensimmäisessä harjoituksessa. Eikä luistelukaan tarkoita pelkkää nopeaa kiitämistä,
vaan sulavuutta ja hyvää koordinaatiota. Sen jälkeen ruvetaan tsekkaamaan,
millainen on pelikäsitys ja muut ominaisuudet sitten myöhemmin.

195 cm alkaa olla maksimi

Kuinka iso jääkiekkoilija voi olla? – Huippujääkiekkoilijalle alkaa 195 cm olla ylämitta. Ei taida olla
kovin monta huippumiestä, joka olisi sen ylitse. Niissä mitoissa ovat ainakin Mario Lemieux
ja Keith Primeau. Heidänkin kokoisillaan pelaajilla saattaisi jo isommissa eurooppalaisissa
kaukaloissa olla lieviä vaikeuksia. Kun pelaaja tulee yli 195-senttiseksi, niin vastaan
alkavat tulla yksinkertaisesti fysiikan lait. Iso mies ei esim. käännöksissään
voi olla enää kovin nopea.

Osasyynsä on myös siinä, että urheilun huippumaissa on tehokas junioriseuranta, joka poimii
15-vuotiaat huomattavan pitkät urheilulliset tyypit toisiin lajeihin, joissa pituudesta on
paljonkin hyötyä – esim. lento- tai koripalloon. – Lentopallossakin jopa passarit
ovat nykyisin jo lähes kaksimetrisiä.

Pituuskasvu saattaa sekoittaa kehittyvän juniorikiekkoilijan pahastikin. – Kun pituuskasvu on kovimmillaan, niin usein tällaisella juniorilla on kesän jälkeen vaikeuksia ja seuraava syksy
menee aika harakoille. Vasta keväällä koordinaatio alkaa toimia uusien mittojen kanssa.
Tällaisia tapauksia näkee aika usein. Siinä vaiheessa kysytään sitä tahtoa, Raipe sanoo.

Immu huomauttaa, että jääkiekossa eniten koordinaatioon vaikuttaa se, että ollaan luistimilla
liukkaalla jäällä. – Nopea pituuskasvu ei välttämättä paljon haittaa, jos lajia harrastetaan
tossuissa ns. normaalilla alustalla. Mutta luistimet ja jää alustana on vaativa yhdistelmä.


Miksi toinen loukkaantuu ja toinen ei?

Jääkiekkoilijan uran kehittymisessä usein ratkaisevaa roolia näyttelevät loukkaantumiset.
Toiset ovat alttiimpia loukkaantumisille kuin toiset.
– Siihen vaikuttaa todella monta tekijää. Kehon rakenne, oma pelityyli, harjoittelutausta,
pelisilmä, koordinaatio jne. Esim. lihaksiston täytyy olla tasapainossa kehon
rakenteen kanssa, Immu muistuttaa.
– Saattaa olla, että joukkueen atleetti on eniten loukkaantuneena, kun tämä tasapaino
ei ole kunnossa, lisää Raipe.

Raipe ei itse ole juurikaan kaukalosta pois loukkaantumisten tähden. Itse asiassa ainakaan
Ruotsista paluunsa jälkeen Raipelle ei ole jäänyt yhtään ottelua väliin loukkaantumisen vuoksi.
– Tässä tulee juuri se pelisilmä. Ei Raipe syöksy pää edellä sinne tilanteisiin, vaan katsoo,
kuinka se tilanne on järkevintä pelata. Toiset eivät tunne kuin yhden tavan
mennä kaksinkamppailuun
– aina olkapään kanssa ja ryminällä, Immu huomauttaa.

Raipe itse muistuttaa tasapainon tärkeydestä. - Jos olet jatkuvasti katollasi, niin riski
vammoihin kasvaa moninkertaiseksi. Lisäksi olet jokaisen katollakäynnin johdosta
ainakin 15 sekuntia pelistä pois eli puolet tai kolmasosan koko vaihdosta.

Liike, voima vai taito?

Painottuuko jääkiekkoilu liikkeeseen, voimaan vai taitoon – sille eivät Immu ja Raipe
löytäneet yksiselitteistä ratkaisua.
– Nuorten maajoukkuehan on nyt aika tyypillinen meidän junioriputken tulos. Liikkeessä
ja voimassa ei hävitä kenellekään, mutta taidossa olemme jäljessä. Kun aiemmin
olimme taidossa esim. Kanadaa ja USA:ta edellä, niin emme enää ole. SM-liigassakin
on pulaa sellaisista pelaajista, jotka henkilökohtaisella taidollaan voivat
ratkaista otteluita, Raipe arvioi.

Hän kuitenkin lisää, että taito on tietenkin erilaista kuin ennen.
– Syöttötaidossa on hirveästi parantamisen varaa. Pitäisi pystyä nopeilla lyhyillä
syötöillä purkamaan isojen pakkien roikkuminen.
– Pelityyli on mennyt sellaiseksi, että taitavat kaverit eivät oikein pääse esille. Kun siellä on
viiden miehen muuri äijää vastassa, ei niin taitavia helpolla löydy, jotka siitä menevät.
Suomalaisia taitavia pelaajia on paljon ulkomailla, Immu sanoo.

–SM-liigassa menestyy aika hyvin pelkästään hyvällä kurinalaisella puolustuspelaamisella
ja hyvällä liikkeellä, kiteyttää Raipe.

Junioriputken suurin ongelma on pelaamisen vähäinen määrä. – Valmennus tuottaa kyllä
fyysisesti valmiita kavereita, mutta pelaamaan oppii vain pelaamalla. Jos treenejä on
kolme kertaa viikossa ja siihen päälle yksi peli, niin pelaamisen jääaika poikaa kohti jää
todella vähäiseksi. Meillä saattoi olla jääaikaa seitsemän tuntia pelkästään
sunnuntaisin omissa harjoituspeleissä, Raipe laskee.


Junnun syötävä riittävästi

Merkittävä tekijä on jääkiekkoilijan kehittymisessä ja harjoittelussa ravinto. Nyt tältä alueelta
on tietoa satoja kertoja enemmän kuin 20-30 vuotta sitten. – Kunnon ruoka riittävän usein
päivässä on tärkeä perusasia, jonka juniorit liian usein unohtavat. Joku poika saattaa vetää
kahdet harjoitukset päivässä pelkällä karkkipussilla ja omenalla, kun hänen pitäisi syödä
terveellistä ravintoa kolmen tunnin välein. Ei siinä kehity fysiikka yhtään. Keho on koko ajan vararavinnolla. Alkaa tulla takapakkia ja mm. vastustuskyky heikkenee, Immu jylisee.

– Junnuvalmentajille onkin aika iso haaste saada tämä asia perille kunnolla. Mutta kyllä ne kaverit,
joilla on todella palava halu kehittyä, kulkevat eväät repussa, Immu on huomannut.
– Mummo on hyvä ravintoterapeutti sanonnallaan ”syö että jaksat”.

Pelipäivänä tärkeintä on, miten pelin jälkeen juo ja syö. – Palautusjuomat heti pelin jälkeen,
vähän palaa ja verryttelemään. Sitten kunnon ateria. Ennen peliä mennään ohjelmalla
aamupala, aamujää, lounas, välipala hallille lähtiessä. Tietenkin aamujäällä ja peliä
ennen pukukopilla on vielä hedelmää, Immu listaa.

Raipe huomauttaa, että tässäkin on yksilöllisiä eroja, jotka usein ovat muovautuneet pitkän
kokemuksen mukana. – Itse lähden peliin nykyisin hiukan nälkäisenä. Toisille taas ei heti
pelin jälkeen maistu oikein mitään. Toiset taas olisivat valmiita lusikoimaan

soppaa vaikka kesken kolmatta erää.


Pronger, Sakic, Näslund

– Chris Pronger, räväyttää Raipe, kun ryhdytään etsimään ihanteellista pakkia.
– Siinä on iso kiekkoa pelaava pakki, jolla on tarpeeksi kovuutta omassa päässä.
Nykyäänhän on pakeilla eniten tilaa tehdä peliä. Ihannekentälliseen tarvitaan kaksi
hyvää kiekollista pakkia, jotka pystyvät kuitenkin myös hyvin puolustamaan ja ovat
riittävän kovia. Tarvitaan käsiä, jalkoja, silmää, päätä ja kovuutta. Nämä ominaisuudet
aika harvoin yhdistyvät samassa pelaajassa ja sen tähden rakentavat pakit ovatkin usein
pienempiä ja heillä on sitten omassa päässä vaikeuksia. Ilveksen viime vuosien pakeista
Ivan Majesky on ollut lähimpänä ihannepakin ominaisuuksia, Raipe selostaa.

Sentteriksi herrat nimesivät Joe Sakicin. – Hän on illasta toiseen aina töissä ja tekee tulosta
tasaisen varmaan tahtiin kaudesta toiseen. Peter Forsberg on pelaajana parempi, mutta
nukahtelee välillä. Pisteet syntyvät usein ryppäissä. Forsberghan on huomannut, että
ei kannata hänen kokoisen kaveri törmäillä yli satakiloisiin pakkehin, koska siitä ei tule
kuin vammoja. Wayne Gretzky täytyy tässäkin ottaa esiin, koska hän oli esimerkki
pelaajasta, jolla oli valtava halu ratkoa otteluita omalla panoksella.

Laituriksi tulee Markus Näslund. – Kymmenen vuotta sitten kaikki huippulaiturit olivat
voimalaitureita. Nyt on todella paljon tuollaisia 180 sentin mitoissa olevia kovia
laitahyökkääjiä. NHL:ssakin ehkä enemmän ollaan panostamassa taitoon.

– Kokokysymystä on meillä korostettu vähän turhan paljon. Monen joukkueen rakentamisessa
on jäänyt taitopuoli vähemmälle. Ei sitäkään moittia voi. Joukkueen voi kasata monella tapaa.
– Kaikkein tärkein ominaisuus on kuitenkin tahto olla hyvä. Se merkitsee 80 prosenttia
kaikista ominaisuuksista, vakuuttavat Raipe ja Immu.

<<< Takaisin Forum sivulle